Tulevassa maailmassa

Tulevassa maailmassa kaikki on kuin nyt, tämä liiteri on juuri täs­sä, vähän vinommassa ehkä, tämä sieni kasvaa tässä, tämä horsma. Hä­mä­­­­­häk­ki on tehnyt pesän vessapaperi­rullaan, sinne se laskee mu­nan­­sa, kirjoit­­taa muistelmiaan, ensi vuonna toiset hämähäkit puhu­vat sen saavu­­tuk­sista. Kun huntu nostetaan syr­­jään, eikä toisella puo­lella ole mitään, mitä ei olisi tälläkin puo­lella. Hun­tu on käynyt tar­peetto­mak­si ja voidaan myy­dä, tei­dät voi­daan myydä, teidän to­tuu­­tenne, te olette marsu vain, pelk­kä ka­ni, äl­kää suotta na­ker­tako häk­kinne kaltereita. Nyt ha­lu­ai­sin kiinnittää huo­mi­onne näihin muo­­­­vipusseihin, joita täällä kas­­vaa val­toimenaan, ok­­sil­la keik­kuu mak­karankuoria, kaunis metsä jossa muo­vipus­sit kukkivat, ai­vot ei­vät kestä jos ne nostetaan kallosta, sydän lakkaa toimi­mas­­ta kun se ir­rotetaan rinnasta, te tiedätte mistä minä puhun, Got­teshirn, te olet­te elä­nyt jo hyvän aikaa ilman sy­dän­tä, te tie­dätte: vain täällä kär­si­mys on kärsimystä. Ei niin, että ne jot­ka kärsivät tääl­lä korotetaan kär­si­myksensä tähden toi­saal­la, vaan niin, että se mitä täs­­sä maa­il­mas­sa kutsutaan kär­­simyk­­sek­si on tu­le­vassa maa­ilmas­­sa vail­­la vas­ta­­koh­taansa ja siksi autuut­ta. Nyt minä va­lutan maalia met­sän ki­duk­­sille niin että se huk­kuu, hukkuvat vuo­­kot ja hy­ty­kät, huk­kuu Sha­ke­speare, kun se istuu tuulen kaa­ta­man koivun kyl­jellä ja polt­taa tupakkaa. Niin ei ole enää muuta kuin sinistä ja pu­naista, ripa­us vihreää, siel­lä täällä kurot­taa kurkkuaan pieni risu väri­vyö­ryn alta ja huu­taa tus­kis­saan. Ehkä asia on näin, Got­tes­hirn, te siel­lä um­peen kasvaneella hau­­­taus­maal­­­­la: vain risun loisto erot­­taa tä­män met­­­sän sii­tä, mi­tä tuleman pi­tää.


- - -


Tässä on nyt niin hyvä että minä kuolen, päätän kuolla tähän, näi­hin van­hoihin hi­ki­siin lenkkareihin, radioon joka on aina yhtä us­kol­li­ses­ti kahden kana­van välissä, keuhkoissaan kymme­nen litraa vettä tai mi­ten paljon sin­ne nyt mahtuukaan. Pen­saas­sa istuu kak­si kotta­rais­­ta jot­ka ovat lah­joit­taneet höyhenensä pois, se on sam­mu­nut pen­sas, mär­kä ja vähän unelias, ke­nossa se kuuntelee öl­jyn­­jalos­ta­mon humi­naa. Ei pi­dä yrittää enem­pää kuin mi­hin on val­mis, se ajat­­te­lee, ko­hot­­telee väsyneitä sii­piään, laskee sul­kiaan, aika ajoin on hy­vä teh­dä inventaario jot­ta tietää mitä omis­taa, on omis­ta­nut, aika­kau­det tu­le­vat ja menevät, Bob­ri­kov on enää muisto vain, mus­­te­tah­ra keller­ty­neen kirjan leh­del­lä. Nyt jos­sain syntyy aal­to, miten pik­kuinen se on­kaan, ve­den ja vaah­­don rääpäle, meren synnyttä­mänä se on täyn­nä tietoisuutta it­ses­­­tään, paisuu no­peasti, hiek­­ka pyörii vin­has­ti sen onkaloissa kun se kipuaa rantaan, heittäy­tyy ranta­vallin yli kuin palk­ka­pussin saanut ui­ma­val­voja. Sit­ten saa­vat tuta suola­päh­kinät, mitä on meren voima, saa­­vat tuta sillit ja ne pikkuiset val­koi­set ka­lat, jot­ka leivitetään ja kie­ri­­tetään suo­lassa. Tässä si­tä nyt sitten maa­taan jau­hon keskellä suo­lat­tu­na ja odo­tellaan kuin oli­si tulossa suu­rem­pi­kin muutos, vaikka vain tilk­­ka vettä siir­tyy as­tias­ta toiseen, yh­­tyvien astioi­den periaatteen mu­kai­­ses­ti. Järjestel­män ener­­gia py­syy samana, al­ku­­aineet pysyvät, pen­sas pysyy ikui­ses­sa tu­lessa, mär­känä ja vähän sur­keana, Gautama sen juu­­rel­la pureske­lee pork­ka­naa ja piir­te­lee kepil­lä multaan porno­grafisia ku­via. Kuka nyt me­ni­si vaka­vis­saan sano­­maan kum­pi on parempi, hukkua vai kuolla ja­noon, sitä mi­nä ajat­te­len kun mietin antaako kak­tuk­­sel­le vet­tä, an­nan sil­le emmentaalia ja pari olii­via ja se seiväs­tää ne pii­keil­lään, nyök­kää kiitok­seksi. Me olem­me tappajien sukua, se sa­noo, eikä sii­hen ole mitään lisättävää ka­ritsalla ei­­kä vasikalla joiden luut on tal­le­tettu muovi­pussiin tiski­pöy­­dän alle odottamaan maahan­pa­­niaista van­han pesu­ko­neen soitta­es­­sa viimeisiä fan­faareja veriselle kää­rin­­lii­nal­­le. Tai kastiket­­­ta siinä ainakin on, jon­kin sodan kartta lie­­jui­neen ja kartusseineen. Semmoi­nen on historia, täyn­­nä lie­jua ja pel­ti­siä hök­kelei­tä, joihin heidät pas­si­­te­taan saamaan säh­kö­isku ennen paloit­te­lua. Nyt jossain syn­­tyy aal­to, uumenissaan tyt­tö jonka vat­sassa on am­piainen, nalle jon­ka sy­dä­­meen on is­ketty puuk­ko, nyt aalto on jo pie­­­nen ta­­lon kokoinen, ke­sä­mökin ehkä, se nousee ryti­näl­lä metsän­rajan ta­kaa, irrottaa sen pää­­laelta kuivu­nutta ihoa ja pa­ri kiharaista hius­ta. Ki­vet laulavat sen pauhussa, päälaki lau­laa, kot­tikärryt vajan nur­kalla laula­vat ainoan pyö­ränsä kitisevää sävelmää. Niin kiirii aalto, kiharois­­saan raudasta taot­tua fraktuuraa, pyö­­­rii yli teollisen ai­­ka­kau­den, rul­laa kokoon kaupungin kuin ma­ton, rul­laa rau­tatien ja pikku re­sii­nan. Minä pu­hun niin kuin ymmärtäisin jo­tain, sanoo ruo­ho ta­ka­pi­hal­la, ja putket, ne ne vas­ta puhu­vat­kin, pauk­ku­vat ja lotisevat, yötä myöten ta­lo­van­hus narisee aineen­­­vaih­dun­nas­ta. Se on pikku­ruinen solu kau­­­­­­pun­gis­sa, rakennetun maail­man li­­hak­ses­sa, se yrittää kovasti, tai sit­­­­­­ten se on valkois­ta ihraa ja täy­tyy laih­duttaa pois, jottei maailma ai­van paisuisi ja me­nisi tuk­koon. En ha­lu­aisi olla sen saapik­kaissa, sai­­ras van­ha räys­kä, kun asi­oi­ta aletaan panna uu­teen us­koon, se on ensim­mäis­ten jou­kossa mat­kal­la tiilen ja laudan hau­­taus­maalle, pel­­lit vi­pat­ta­en, eh­kä se pysäh­tyy matkalla poltta­maan vii­mei­set kok­sit, sa­­nat­ta naa­­­­pu­rin varaston kans­sa, vieri vie­ressä kököt­tä­en kuin tä­hän­­kin asti. Ja kun aalto tu­lee, ne rat­sas­tavat sil­lä tovin, juu­ri sen ver­ran, että en­­nät­tä­vät surra, ennättävät nau­­raa, sitten irtoa­vat ovet, ik­kunat pa­mah­­tavat rik­ki, sitten läh­tee piip­­pu ja sok­keli kum­­pikin omal­le bal­lis­ti­sel­­le ra­dal­leen. Niin on ruu­­mis aina tekemäs­sä tuhoaan, et­si­mässä aukkoa kar­tal­ta, reikää jo­hon ki­pata rasvansa ja tervansa, jo­hon kadota it­­sekin. Ja kun aalto tu­­lee, ruu­mis keinuu siinä hetken, muis­te­lee ro­see­­­ta ja auringossa mä­tä­ne­vän rak­ko­levän lemua. Sitten kuu­lu­te­taan portil­le, aukko tai­vaal­la kas­vaa nie­lais­takseen kai­ken, mitä liha on ka­­san­nut ympäril­leen, keuh­ko­pus­siensa ympärille, maksan se­kä laa­jen­tu­neen sydä­men. Oi­kea Se­mi­ramiin puu­tarha se on, lois­­kas­ve­ja se roi­kot­telee rot­­ko­­jensa yllä, ra­vis­telee sieniä ja tora­koita, kuulos­te­lee nii­den ki­ti­nää kuin ki­tii­nistä valettuja soit­to­rasioi­ta. Hyvä siinä on maa­­­­ta sydä­men puun lem­peässä var­­jossa ja kuunnel­la hau­­­dan­ta­kais­­ta radio­ään­­tä, odottaa vii­­­meis­­­­tä mah­ta­­vaa lyöntiä, jo­­ka sinkoaa pal­­lon ja rä­py­län kau­as ta­ka­ra­jan yli, sin­­­ko­aa ran­teen kah­­­dek­san luu­ta ja mo­lem­­mat ai­­vo­puo­lis­­kot. Ja kun aal­­to tu­lee, sen voi­ma on niin suu­ri, et­tä se ylit­tää kai­­ken, mitä on pu­huttu, sitä tuskin huo­maa, se tulee mul­las­sa ja ruo­­hon sie­me­nes­sä, se tu­­lee ilmaan vis­ka­tussa untuvas­sa, se tu­lee muo­­­­­vi­­kas­sin rää­pä­leessä, jo­ta tuu­­len­pyörre haki tans­si­maan ja kieput­te­lee be­­to­ni­hark­­ko­kasan yl­lä park­ki­­­paikan laidal­­la. Ra­dio on yhä ka­na­­­­vi­­en vä­lis­sä, pelk­kää akus­tista sa­det­­ta, ri­paus kat­topellin kolinaa, eikä sit­ten enää mi­tään.