Puntarpää, P.

Kävin silloin tällöin hoidossa, kun vanhemmillani oli opiskelu- ja työkiireitä. Hoitaja oli Utu-täti. Hän asui puutalossa Kalliossa. Hänellä oli pieni poika, ehkä vähän vanhempi minua. Pojalla oli Matchboxin vihreä leikkuupuimuri, joka teki hänestä mielenkiintoisen kaverin. Rakastin koneita ja liikenteen raskasta kalustoa, erityisesti kuorma- ja linja-autoja, joiden sekä etu- että takavanteet näyttivät mielestäni herkullisilta. Muistan utuisina muistikuvina leikkuupuimurin ja pojan, ja vanhan puutalon lautalattian. Muistan myös Linnunlaulun sillalta ikään kuin veden läpi katsotun ratapihanäkymän beigen- ja punaisenvärisine dieselvetureineen.

"Valemuistoja!", eräs väittää. Väitän vastaan todeten, että Helsingin-ajoista eteenpäin muistan yhä tarkemmin, vaikka vuodet ovat vieläkin varhaisia: Muistan vihreän lateksimaalin maun suussani, kun autoin isääni uuden Cygnaeuksenkadun-asuntomme maalaamisessa Jyväskylässä vuonna 1966; muistan ajan Jyväskylän Mäki-Matissa leikkikouluineen, sen opettajat, lelut ja lapset vanhempineen; muistan Robert Kennedyn murhan ja Robotti Ropsin sekä Heikki Kahilan. Apollo-raketin lähtölaukaisu ja ensimmäinen koulupäivä Kangasvuoren koulussa eivät ole enää minkäänlaisen pölyharson takana.

En ole muistinero; en muistanut koskaan puhelinluetteloa ulkoa silloin, kun luetteloja vielä oli, mutta muistan omaan elämääni liittyviä tapahtumia uskoakseni poikkeuksellisen hyvin, ja tämä ominaisuus on tärkeä runoilijantyössäni. Siksi kerroin muistumia varhaisista ajoistani.

Muisti on materiaalivarastoni ja muisteleminen pitkävartinen lapio, jolla ammentaa varastosta kirjoittamista varten. Varhaiset muistikuvat ja muistumat lapsuudestani ovat tärkeitä kaikessa kirjoittamisessani, mutta erityisen merkityksellisiä ne ovat kokoelmassani Dandyiltain tarinoita, joka perustuu niihin. Siinä on paljon nostalgiaa, sillä osa sen runoista ja monet sen runojen tunnelmista viittaavat lapsuuteni aikaisiin tapahtumiin, mutta se ei sittenkään ole yksiselitteisesti kaipuuta menneeseen ( en ole koskaan halunnut elää menneitä aikoja uudestaan). Sen aikamuoto ei aforistisesti ajatellen ole imperfekti vaan perfekti, joka viittaa menneeseen ja nykyisyyteen sekä tulevaan. Kokoelmassa puhutaan nykyisyydestä ja tulevasta, vaikka runon puhuja kulkeekin ajoittain 1960-luvun katuja.

Tapani työskennellä on hidas, koska ajattelen hitaasti ja ajatukseni ovat harhailevia, ja se vaatii runsaasti joutilasta aikaa. Työskentelin mielelläni makuuasennossa tai matkustaessani linja-autolla, jonka kehtomaisen tuudittava kyyti ja vastaan tulevat maisemat saavat helposti mietteliääksi. En juurikaan käytä muistiinpanovälineitä kirjoittaessani, sillä tekstit syöpyvät mieleeni niitä prosessoidessani. Kutsun tätä syövytystekniikaksi. Toisinaan saatan työstää tekstiä kävellessäni, juosten se ei onnistu.

Onnistuneen tekstin syntyminen tuottaa suurta tyydytystä, mutta usein kirjoittaminen ei ole mitenkään hauskaa, ja oman tekstin objektiivisen arvioinnin mahdottomuus tekee siitä turhauttavaa. Siitä huolimatta olen kirjoittanut, koska haluan sanoa jotain niin, että muut kuulevat sen, ja luoda itselleni sellaisen muodon, jonka muotoinen haluan olla. Kirjoittaminen on välttämätöntä niin kuin vesi ja leipä - tai hengittäminen. Kirjoittaminen on hengittämistä.