Ahti, Jouko
Elämäkertatietoa
Jouko Ahti on Helsingissä vuonna 1952 syntynyt eläkkeellä oleva yrittäjä. 1980-luvun alkupuolella hän repäisi juurensa irti kiireisestä pääkaupungista ja istutti vartensa uudelleen kasvamaan Pohjois-Karjalaan. Sudentappaja on hänen esikoisromaaninsa. Hän on ammentanut aiheet tarinoihinsa näiden yli kolmenkymmenen vuoden taipaleella vastaan tulleista mielenkiintoisista tapahtumista, Karjalan kauniista luonnosta sekä matkan varrella tapaamistaan värikkäistä pohjoiskarjalaisista ihmisistä. Sudentappaja on useampiosaisen fiktiivisen kirjasarjan ensimmäinen osa.
(Bookcover 2016)
(Bookcover 2016)
Tekstinäyte
Kamppailu kylmässä
Iso mies kahlasi raskaasti huohottaen paksussa hangessa. Selässä keikkui jykevä kivääri poikittain repun päällä. Lunta oli vyötäröön asti. Hän nojasi koko painollaan hankea vasten ja työnsi jäätyneitä jalkojaan vuorotellen eteenpäin lyhyen matkan kerrallaan, syvällä hangen sisällä.
Pakkasta oli pitkälti kolmattakymmentä astetta, ja lyhyt päivä oli jo vaihtumassa alkavaksi yöksi. Kuutamo tavoitteli valjulla valollaan puiden latvoja. Kuu ei vielä ollut noussut puiden ylle vaan keikuili vielä jossain vaaran takana ja loi pitkiä varjoja sankkaan lumiseen metsään. Tähtitaivas teki tuloaan.
Mies veti perässään raskasta ahkiota. Se keikkui lumeen syntyneessä syvässä urassa puolelta toiselle ja vaikeutti raskasta taivallusta. Ahkioon oli paksulla sinisellä muoviköydellä sidottu valtavan kokoinen susi.
Miehellä oli päällään paksu sininen pilkkihaalari ja päässään sudennahasta tehty karvahattu, jonka korvalliset oli sidottu lujasti voimakkaan leuan alle. Hatun alta valui hiki noroina miehen kasvoille. Se puski välillä sisään miehen silmänurkasta, mutta molemmat kädet olivat tiukasti kiinni valjaissa, eikä hän päässyt pyyhkäisemään pois kirveleviä pisaroita. Hän räpytteli jäätyneitä silmiään vähän väliä nähdäksen eteenpäin.
Ahkio roikkui miehen perässä rottingista väännetyillä aisoilla, jotka oli sidottu hänen hartioihinsa leveillä nahkaremmeillä. Mies tuki käsillään remmejä olkapäitään vasten raskaan taakan alla. Käsissään hänellä oli paksut sudennahkaiset rukkaset.
"Perkele", kuului ähkäisy miehen huuruisen parran välistä, aina muutaman metrin välein, kun hän pysähtyi huohottaen. Kirous nousi paksuna huuruna ilmaan ja jäätyi hävitessään ylös pimeään pakkaseen. Matka kuitenkin eteni tasaisen varmasti. Pohjoiskarjalainen sissi ei anna periksi.
"Perkele."
Susi maakasi ahkiossa kyljellään. Sen pää keikkui pulkan kovalla reunalla. Silmät katselivat tyhjyyteen. Puiden oksien luimipeitteestä heijastuva kelmeä valo välähti hetkittäin sen silmissä, aivan kuin se olisi katsonut ylös mustalle taivaalle.
Punainen kieli roikkui velttona suurten hampaiden välistä, pitkällä ulkona avoimesta suusta. Se osui välillä kovaan hankeen, kun ahkio heilahti syvässä urassa. lumeen jäi aika ajoin pieniä verisiä merkkejä.
Suden jalat olivat oikosenaan sidottuina ahkion molempiin päihin. Paksukarvaisesta pedosta nousi kirpeään pakkasilmaan hikistä höyryä. Se oli vielä lämmin.
[Sudentappaja. Bookcover 2015, s. 9-10]
Iso mies kahlasi raskaasti huohottaen paksussa hangessa. Selässä keikkui jykevä kivääri poikittain repun päällä. Lunta oli vyötäröön asti. Hän nojasi koko painollaan hankea vasten ja työnsi jäätyneitä jalkojaan vuorotellen eteenpäin lyhyen matkan kerrallaan, syvällä hangen sisällä.
Pakkasta oli pitkälti kolmattakymmentä astetta, ja lyhyt päivä oli jo vaihtumassa alkavaksi yöksi. Kuutamo tavoitteli valjulla valollaan puiden latvoja. Kuu ei vielä ollut noussut puiden ylle vaan keikuili vielä jossain vaaran takana ja loi pitkiä varjoja sankkaan lumiseen metsään. Tähtitaivas teki tuloaan.
Mies veti perässään raskasta ahkiota. Se keikkui lumeen syntyneessä syvässä urassa puolelta toiselle ja vaikeutti raskasta taivallusta. Ahkioon oli paksulla sinisellä muoviköydellä sidottu valtavan kokoinen susi.
Miehellä oli päällään paksu sininen pilkkihaalari ja päässään sudennahasta tehty karvahattu, jonka korvalliset oli sidottu lujasti voimakkaan leuan alle. Hatun alta valui hiki noroina miehen kasvoille. Se puski välillä sisään miehen silmänurkasta, mutta molemmat kädet olivat tiukasti kiinni valjaissa, eikä hän päässyt pyyhkäisemään pois kirveleviä pisaroita. Hän räpytteli jäätyneitä silmiään vähän väliä nähdäksen eteenpäin.
Ahkio roikkui miehen perässä rottingista väännetyillä aisoilla, jotka oli sidottu hänen hartioihinsa leveillä nahkaremmeillä. Mies tuki käsillään remmejä olkapäitään vasten raskaan taakan alla. Käsissään hänellä oli paksut sudennahkaiset rukkaset.
"Perkele", kuului ähkäisy miehen huuruisen parran välistä, aina muutaman metrin välein, kun hän pysähtyi huohottaen. Kirous nousi paksuna huuruna ilmaan ja jäätyi hävitessään ylös pimeään pakkaseen. Matka kuitenkin eteni tasaisen varmasti. Pohjoiskarjalainen sissi ei anna periksi.
"Perkele."
Susi maakasi ahkiossa kyljellään. Sen pää keikkui pulkan kovalla reunalla. Silmät katselivat tyhjyyteen. Puiden oksien luimipeitteestä heijastuva kelmeä valo välähti hetkittäin sen silmissä, aivan kuin se olisi katsonut ylös mustalle taivaalle.
Punainen kieli roikkui velttona suurten hampaiden välistä, pitkällä ulkona avoimesta suusta. Se osui välillä kovaan hankeen, kun ahkio heilahti syvässä urassa. lumeen jäi aika ajoin pieniä verisiä merkkejä.
Suden jalat olivat oikosenaan sidottuina ahkion molempiin päihin. Paksukarvaisesta pedosta nousi kirpeään pakkasilmaan hikistä höyryä. Se oli vielä lämmin.
[Sudentappaja. Bookcover 2015, s. 9-10]