Mistä minä alkaa

Runokokoelmassa on pyritty tarkastelemaan runoja uudenlaisesta, yllättävästä ja lystikkäästäkin näkövinkkelistä. Runo retkahtaa välillä yleväksi, epätoivoiseksi ja itseään epäileväksi, ja joskus se on kauneimmillaan kuin ihminen, joka jaksaa punnertaa arjessa. Valtaosalle ihmisistä runo on vain keko tyhjiä kirjaimia, ja ani harvoille syvistä kellareista karanneita ajatuksia. Köyhiä rakastavalla runolla on taipumus hiipiä rautatieasemilla ja tanssia kaikissa nurkissa. Sitten hypähtää nyyttiensä päällä nukkuvien povitaskuihin, ryhtymättä metelöimään. Perusruno on kuitenkin elämän voima, kuin ylämäki kuorrutettuna liian pitkällä alamäellä. Runo saattaa olla keski-ikäinen nainen, nuori ja eritoten vanha ukko, vaikka silmä ja otsa ei olisi enää yhtä kirkas tai leuka tasainen ja sielu, mutta sydän kaunis. Tavallinen runo ja lukija on ihanteellinen parisuhde, pieleen mennessäänkin avara ja avartuva polku - harvoin tie. Sellainen runo ei ole tavara eikä esine, eikä kiihkeä rakkaus, joita himoitaan, vaan rönsyileväoksainen mänty, joka tähyilee metsänsyrjästä multakokkareiselle niitylle. Nälkärunolla on taipumus hiipiä aina sisuksiin salaa ja siellä tarpeeksi muhittuaan se alkaa ravita lukijaansa, vaikka tämä ei haukkaisi leivänkannikasta palaakaan. Kokoelmassa kysellään myös, mistä minä alkaa ja missä se loppuu? Millainen maailma olisi, vaikka minä ei olisi, mikä se nyt on? Tyttären syntymäpäivän merkityksen ymmärsi kokonaan eräs isä, joka polki Heidekenin synnytyssairaalaan rämällä polkupyörällä ihmettelemään ihmettä, jollaisia ei ollut maailmassa kuin yksi. Ja yhä on.