Keskustelu

TuomasA

24.2.2019

Italialaisen Eugenio Montalen (1896–1981) tuotannosta oli aiemmin ilmestynyt suomeksi vain yksittäisiä runoja antologiassa, mutta nyt Nobel-palkitun runoilijan teksteistä koko uran ajalta on julkaistu vaikuttava suomennosvalikoima. Kääntäjänä on toiminut Hannimari Heino, jonka suomennostyö tuntuu ansiokkaalta; runot elävät suomeksikin omina kokonaisuuksinaan, joiden musiikillinen rytmi on hyvin onnistuttu säilyttämään italiankielisistä alkuteksteistä. Kirjaan on painettu myös alkuperäiset runot, joten niidenkin pohjalta voi käännöstä arvioida. Itse en osaa Italiaa, pystyin havainnoimaan vain säkeiden ja lauseiden rytmiä.

Tuo minulle auringonkukka on laajuudeltaan yli 300 sivua, ja kokonaisuus sisältää runojen lisäksi Montalen tuotantoa luonnehtivan suomentajan esipuheen, runoilijan elämänvaiheet lyhyesti ja lopuksi huomautuksia runoihin. Suomennosvalikoima on toteutettu ihailtavan perusteellisesti, ja kirja on vaikuttava jo esineenä. Tällaista lisää! Runot itsessään tietysti ovat tärkeimmät, ja ne tuntuvat syvällä. On värikylläistä kieltä, kasvimaailmaa, meri, rakennelmia. Tunteiden paloa ja paatoksellisuuttakin havaitsin, mutta myös ne välittyvät useimmiten ympäristön yksityiskohtien kautta. Tunnelma on kesäinen, luonto paistattelee auringossa. Montale ei ole aina helppo, joskus hän kieputtaa kielensä asioiden ympäri merkillisellä tavalla. Uudelleenlukukertoja vaaditaan monia, ja jotkin runot ovat useamman sivun pituisia. Toisaalta osa runoista muodostaa tarinallisiakin kaaria. Koin näiden äärellä paljon samastumisen hetkiä. Montalen runoissa on universaaleja tuntemuksia, millä on varmasti ollut merkityksensä kun hän sai Nobelin 1975.

Vaikka aiheet ovat ajoittain synkkiä, koin teksteistä välittyvän enemmän hyvää mieltä kuin surua. Montale kirjoitti ensimmäisessä kokoelmassaan väkevästi voivansa tarjota "vain pari vääntynyttä tavua, kuivia oksia", mutta hänen runoissaan on paljon enemmän, ne uivat itsensä moniin kerroksiin mielessä ja maailmassa.

"Verenimijöiden laulu, kun iris / sykähtelee, vaimenee, / ja vaikeroinnit, huokaukset / nuoruudesta, ohimoita puristavat / erheet sekä epämääräinen kammo yön / töytäistessä setrejä – kaikki tämä / voi palata luokseni, tulvia ojista, / vuotaa putkista, herättää minut / ääneesi." (runosta "Unessa", s. 155)